sunnuntai 6. joulukuuta 2015

Koulun järjettömyyksien alkuperä harjaantumisluokkalaisissa?

Koulu on kaavamaisempi kuin mikä oppilaista tai oppilaiden vanhemmista tuntuu mielekkäältä. Sellainen kaavamaisuus on tuttua harjaantumisluokkalaistent yylistä. Juuri harjaantumisluokkalaisista koulu on hienoa ja siellä viettäisivät mieluusti enemmänkin aikaa, juuri heille s eon sopivan tasoinen. Siksi juuri he ovat niitä, jotka eniten haaveilevat opettajan ammatista. Se voi vaikuttaa sympaattiselta, mutta kaipa he sopisivat parhaiten harjaantumisluokan opettajiksi eivätkä ollenkaan tavalliseen kouluun opettajiksi. Opettajilta saadaan paljon vaikutetta vuosien myötä. Siksi koko touhun taso laskee, jos harjaantumisluokkalainen esim. numeroitaan korotettuaan tai valehdeltuaan on opettajana. Sellaiseen kouluun eivät tavallisen tasoiset halua töihin ja siksi on luultavaa, etträ harjaantumisluokkalaisia voi olla opettajina paljon kerralla. No, en tuosta tiedä, että miten on, mutta se ainakin selittäisi sen, miksi koulu oli niin järjetön pakko, niin hylännyt kauniit arvonsa.

perjantai 4. joulukuuta 2015

Taiteen vaikutuksesta

Katselin eilen telkusta Sibelius-viulukilpailua, jossa ulkomaalaiset, jotak eivät ymmärtäneet Sibeliuksen suomalaisia tunteita ja Suomen luotoa, soittivat Sibeliusta kuin olisi vain säöveliä peräkkäin ja ilman ideaa mutta paljon taidon harjoittelua takana ja jonkinlaiunen koulumaisuuden ihannointi. Tietysti niin käy, jos käy aina soittotunneilla eikä harrasta musiikkia omin päin sen mukaan, mikä kiehtoo kulloinkin. Mutta toisaalta ei se ole taiteen tehtävä, Sibelius voisi olla muutakin, esim. "En etsi valtaa loistoa" on tietääkseni Sibeliuksen säveltämä joululaulu, samoin "Soi kunniaksi Luojan" on kai Sibeliuksen säveltämä virsi. Eli käykö niin, että suomalaisille esitellään taiteesta kuva, että koulumainen työnteko, uraputki on tärkeä, vaikka taidetta oikeasti oppii omin päin parhaiten, kun on vapaata aikaa, eheyttä, monenlaista tervehenkistä puuhaa, vapautta seurata omien tunteidensa ääntä ja omaa parasta näkemystään. Eikö sama korjaus kuuluisi tehdä töihinkin?! Vai onko soitonopettaja etsimässä mahdollisimman hidasta vuosikaudet maksavaa oppilasta eikä musiikin löytämisen riemua, mistä soitonopettajan elanto karkaa pian omille teilleen? Mutta on liian suuri vahinko, jos sen vuoksi koko koulu, opinnot, työelämä menee pieleen, väärille huonoille urille, vaikka musiikingarrastus omin päin olisi hyväätekevä asia.

Perspektiivin kapeutuminen työn myötä

Työ tekee näköpiiristä kapeamman. Ihminen, joka itse alunperin oli rehevällä paljon ymmärtävällä tyylillä karsiutuu kapeakatseiseksi ja pöntöksi. Työssä ja opinnoissa käy usein niin, vaikkei sitä kukaan tekisi tarkoituksella, sillä väsyneenä joku huomauttaa, että jätä se ja tee nyt tämä ensin loppuun, ja sitten myöhemmin ei ole aikaa. Niin jatkuvasti hyvät rehevät ajatukset karsiutuvat, etenkin kun ne eivät kapeakatseisesti katsoen liity työhön, ja jäljelle jää vain pönttö urautunut puurtaminen. Tarvittaisiin kai enemmän aikaansaamiskeskeinen, suurista näköaloista kiinnostunut lähestymistapa eikä konemaisen puurtamisen ihannoitia. Konemainen puurtaminen on työmäisen näköistä, mutta työmäinen tyyli kertoo siitä, ettei saada paljoa aikaan vaikka vaivaa kuluu paljon, sillä onnistumiset ovat lennokkaampia tyyliltään ja positiivisemmin tuntein. Oman näkemyksen kuunteleminen on avain uusiin panoksiin, uusiin keksintöihin, edistysaskeliin: Ihminen osasi asian mutta omia teitään, ei ulkoa päpoättäen muuta kuin kaavan mukaisen.