Paikallislehdessä oli jonkun hyvin arvosanoin ylioppilaaksi kai tänä kevä'änä kirjoittaneen naisen kirjoitus, jossa oli pienen kokoluokan juonittelu mennyt tärkeydessä ison kokoluokan, siis maailman ja yhteiskunnan asioiden edelle, arvot lokaan. Jäi se olo, että onko tämä sivistyksen loppu, jos juuri ylioppilaskirjoitusten aikoihan, niihin liittyvässä aiheessa laiminlyödään noin pahoin objektiivisuutta ja moraalia. Mutta nyt jälkikäteen sitä surtuani huomaan, että yhtä synkät oli mielialat lukion jälkeen nuorena aikuisena, ei kai lukio antanut elämäne väitä eikä tuntunut bvievän oppilaiden meininkiä yhteiskuntakelpoiselle tolalle, ei riittänyt ollenkaan sivistystehtäväänsä ymmärryksen tason osalta. Viel' synkemmt oli mielialat lukiota käydessä, muta peruskoulusta jäi toiveikas olo, se kai koko ikäluokalle suunnattuna ja vähemmän fakki-idioottimainen, enemmän sivistystehtävänsä tasalla. Tai oli silloin 30 vuotta sitten.
Sivistys edellyttää, että eletään maailmankuvan maisemassa ja pyritään hyvään elämään maisemassa kaikilel reilusti, vastuuntuntoisesti ja tervejärkisesti, tervehenkisestikin. Siksi sivistystä ei oikein voi oppia koulua lukemalla myöhemmällä iällä. Eikä jos koulu on liian iso taakka, liian aivotonta raatamista niin, että haluaa sysätä sen annin syrjään. Sen sijaan kiinnoastava katsahdus johonkin maailmassa merkittävään aiheeseen tai elämänviisauteen tuo nuo aiheet osaksi elämää, jota elää, osaksi maisemaa, jonka avulla ymmärtää elämää ja maailmaa.
