Useinkai, jos esim. koulussa opettajalla tai sitten töissä, menee jokin linjaus pieleen, niin se yleensä oli mietitty ja ok jonkin paljon pienemmän ryhmän kannalta, esim. tyhmimpien kannalta, mutta sitten sen sovellusalue on liian laaja. Tyypillistä on, että muut tekevät monimutkaisempia paremmin ymmärrettyjä raikaisuja, joissa on tunteenomaisempi tyyli ja perusasiat huomioitu jossain kohden lähes ohimennen eikä koko ajjan ponnistelua vaatien. Jos siis laittaa yleistyksensä voimaan sielläkin, missä se kohtaa vastustusta tai jossa sen voimaan saaminen vaatii kuin muotin painamista jonkinlaisella voimalla, niin siellä menee pieleen, siellä ovat muiden ratkaisut viisaammat ja niin tuo tyhmempi yritelmä pitäisi jättää omalla ainollaan eli käytännössä voimaan vain pienellä alueella eikä erikseen voimaan laittettuna laajemmin.
Kanssa jos jossakin ammatissa, esim. hoitoaloilla, on ihan eri ammattitaito ja ammattitaidon näkövinkkeli kuin koulujärki tai järki ylipäätään, niin koulussa opitun perustadon huolehtimisesta pitäisi pitää huoli erikseen vielä lisäksi, jottei meininki degeneroidu paljon alhaisemmantasoiseksi kuin mihin samat henkilöt pystyisivät, jos se olisi työpaikan käytäntönä, vaatimuksena ja työpaikalla opetettuna asiana.
Jos esim. hoitoaloilla koulunpenkiltä tulee suoraan töihin, niin usein vain toistaa opetettua ja käytäntöjä sekä toisten mallista tekee, ei siis kanna vastuuta siitä, että meiningissä olisi järkeä ja tervehenkisyyttä, mikä on tosi paha jos niin käy kaikille. Eli jotakin laatukriteeristöä mm asiakkaiden näkökulmasta tarttisi jokaisen ajan myötä kehittää sekä arkijärjen että koulujärjen avulla. Tarttis kanssa muodostaa realistista tilannekuvaa: mitä tehdään ja miksi, onko se ideana, onko laatu kyllin hyvä ideaa varten, voisiko sitä edes teoriassa parantaa ja jättää tekemättä ne asiat, joissa laatu on liian heikko.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti